Ron heräsi. Uni oli ollut niin todellinen. Tyttö oli koskettanut hänen poskeaan ja huulille oli noussut lempeä hymy. Ron nousi vuoteesta ja repi vaatteet päälleen. Hänen oli pakko löytää Harry ennen kuin unen antama rohkeus katoaisi.

                      Harry istui oleskeluhuoneen nojatuolissa kasvoillaan hyvin väsynyt ja tympääntynyt ilme. "Mene ja sano se hänelle, saakeli soikoon. Mitä sinä minulta lupaa kyselet. En minä hänestä pidä, kyllä sinä sen tiedät.", hän sanoi ehkä sadatta kertaa. Ron käveli ympyrää Harryn edessä ja hieroi käsiään hermostuneena. Nyt oli uskallettava. Oli pakko, tai hän jäisi elämänsä loppuun asti miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi kysynyt. Silloin oleskeluhuoneen ovi aukesi. Sisään astui kaksi rohkelikkotyttöä: Susanna Harvey ja Hermione Granger. Tytöt lysähtivät sohvalle vastapäätä Harrya ja moikkasivat pojat. Susanna hymyili ujosti Harrylle. Nyt oli Harryn vuoro tulla vaivautuneeksi. Harry rakasti Ginnyä, mutta se ei vaikuttanut mitenkään ihailijoihin. He piirittivät Harrya silti, kuka kovemmin, kuka ujosti hymyillen. Harry vilkaisi sivusilmällä Ronia. Tämä oli harmaa ja vaikean näköinen. Äsken hänen kasvoillaan loistanut päättäväinen ilme oli vaihtunut lammasmaiseen hymyyn. "Ron, mennään. Meidän pitää tehdä se essee.", Harry sanoi ja veti tahdottoman Ronin perässään.

                      "Jos sä et ole sanonut sille ennen iltaa, mitä sä tunnet, niin mä meen ja sanon.", Harry sihisi hampaittensa välistä. Ron näytti nololta. Samassa tämä kääntyi kannoillaan ja kiisi pitkin käytävää toiseen suuntaan. "Mä sanon sen nyt ja sillä sipuli!", Ron huikkasi olkansa yli kadotessaan kulman taakse. Harry tuijotti hetken tyhjää käytävää ja jatkoi sitten matkaansa kirjastoon.

                      Draco nojasi erään portaikon pylvääseen. Hän tunsi olonsa varmaksi, mutta hieman epäileväksi. Hän oli kuukausia ollut ihastunut erääseen tiettyyn tyttöön. Hän oli yrittänyt kiinnittää tytön huomiota lukuisilla konsteilla, siinä onnistumatta. Tyttö oli rohkelikko, mutta siitä Draco ei enää piitannut. Silloin kun hän oli vasta tajunnut kiinnostuksensa kohteen, hän oli hetken aikaa ollut kauhuissaan. Jos he päätyisivät yhteen, kuinka kauan kaikki pilkkaisivat häntä? Entä tyttö, kestäisikö hän Dracon isän vaatimukset? Malfoin sukuun avioliiton kautta liitetyt vaimot olivat laatuluokkaa. Isä ei pitäisi tytöstä, ainakaan alkuun. Hänen täytyisi jotenkin vakuuttaa isänsä tai karata. Karkaaminen olisi hyvin oletettava keino, koska isä inhosi tyttöä ja tämän sukulaisia yli kaiken. Draco huokaisi. Yleensä häntä jännitti, lähtisikö tyttö ulos hänen kanssaan, pitäisikö tyttö hänestä ja niin edelleen. Nyt hän ei edes liiemmin murehtinut sitä puolta. Hän pelkäsi eniten isänsä reaktiota. Sitä oli syytäkin pelätä.

                      Ron saavutti tytön portaikossa. Tyttö katsoi häntä silmiin ja hymyili. Hymy oli suloinen ja Ron oli melkein halvaantua paikoilleen. "Tuota, minä… ööh… Asia on nyt näin että… Minä… Minä pidän sinusta. Paljon. Ja ajattelin kysyä, että voisitkojoskuslähteävaikkaulos-

taijotain?", Ron änkytti. Tyttö rypisti kulmiaan ja kysyi, mitä Ron oikein mutisi. "Että voisitko lähteä vaikka ulos joskus mun kanssa siis niin?", Ron kysyi. Hän ihmetteli minne oli hukannut älynsä ja puhekykynsä. Varmaan samaan paikkaan mihin rentoutensakin. Tyttö hymyili hänelle ja sanoi että hän myös piti Ronista ja että tietysti hän lähtisi Ronin kanssa ulos. Ronia heikotti. Hän hymyili kuitenkin tytölle. Tyttö vastasi hymyyn ja sitten, aivan yllättäen – tyttö suuteli häntä suulle ja liu´utti kätensä Ronin niskaan. Ron vastasi suudelmaan, ensiksi varovasti, mutta sitten rajusti. Tämä oli hänen unelmiensa täyttymys. Tästä hän oli unelmoinut joka yö. Yhtäkkiä tyttö vetäytyi irti ja hymyili Ronille. "Nähdään!", hän sanoi ja käveli Ronin ohi portaita alas. Ron nojasi portaikon kaiteeseen typerä hymy huulillaan ja vasta hetken kuluttua tajusi lähteä etsimään Harrya kertoakseen tälle, mitä oli tapahtunut.

                      Draco kohtasi tytön ala-aulassa. Suuri sali ja aula olivat tyhjät, joten Dracolla ei ollut pelkoa siitä, että kukaan näkisi mahdollista katastrofia. Tyttö pysähtyi kummissaan, kun Draco kutsui häntä nimeltä. "Haluatko pilkata minua?", hän kysyi tuijottaen Dracoa vihamielisesti. "Ei, ei minulla sellaista asiaa ollut.", Draco sanoi ja inhosi itseään jokaisen sellaisen kerran takia, kun hän oli tytön kuullen haukkunut tämän läheisiä. "Minä – tämä voi tulla hieman yllätyksenä, mutta minä luulen, että olen rakastumassa sinuun.", Draco sanoi. Nyt hänellä oli varma olo. Tytön silmistä paistoi epäluulo, satakertainen epäluulo. "Oletko sairas?", tyttö kysyi ja perääntyi hiukan. "En. Näin terve en ole ollut koskaan elämäni aikana.", Draco sanoi ja hymyili. Tyttö laski katseensa ja nielaisi. "Minä- minä en tiedä mitä sanoisin.", tyttö sanoi ja kohotti taas katseensa. "Älä sano mitään.", Draco kuiskasi. Hän oli astunut nopeasti tytön eteen tämän laskiessa katseensa ja nyt he tuijottivat toisiaan silmiin hyvin lähekkäin. Draco tunsi tytön kiivaan hengityksen poskellaan, kun tyttö käänsi katseensa. Hän ei kestänyt enää katsoa pojan silmiin. Silloin Draco tarttui tytön leukaan ja suuteli tätä hellästi suulle. Tyttö vastusteli ensin, sitten vastasi suudelmaan varovasti ja samassa tempautui irti Dracon otteesta. Hän kääntyi ja sanoi tukahtuneella äänellä: "En voi. Olen pahoillani. En vain voi." Draco seisoi siinä, vain muutaman metrin päässä tytöstä, mutta tunsi kuinka välimatka kasvoi kasvamistaan. Tyttö katsoi Dracoa varovasti. Hänellä oli kyyneliä silmissään. "Minä olen luvannut… En vain voi." Sitten tyttö käveli aulan halki ja nousi portaita ylös kadoten vasemmalle kääntyvälle käytävälle.

                      Ron ei tiennyt missä oli. Hän ei myöskään tiennyt kuinka pääsisi pois sieltä. Hänen silmistään valui kyyneliä, mutta ne hän pyyhki pois vihaisesti. Hän oli ollut typerys. Luullut että tyttö pitäisi hänestä, että tyttö voisi rakastaa häntä. Ei tietenkään hän rakastaisi Ronia. Ron oli tavallinen. Malfoy olisi jotain. Vaarallinen, salaperäinen, kiehtova. Ron puri hampaitaan yhteen, kun muisti taas suudelman. Hän oli mennyt etsimään tyttöä Suuresta salista. Kello oli jo ollut aika paljon ja Ron oli halunnut vielä vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli nähnyt tytön ja Malfoyn aulassa, ja heidän keskustelunsa oli näyttänyt niin yksityiseltä, että hän ei ollut viitsinyt mennä keskeyttämään. Ron oli odottanut portaiden yläpäässä nojaten seinään ja tuijottaen tyttöä. Ron ei ollut kuullut mitään keskustelusta, mutta nähnyt hän kuitenkin oli. Kun Malfoy suuteli tyttöä, Ron suuttui. Mutta kun hän huomasi että tyttö vastasi suudelmaan, Ron kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan jotain käytävää johonkin suuntaan. Hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että tyttö oli pettänyt häntä. Vanha kunnon Ron ei ollut mitään verrattuna ihanaan ja seksikkääseen Dracoon. Nyt hän sen tiesi.

                      "Hän suuteli Malfoyta, perkele sentään! Malfoyta!", Ron huusi. Harry katsoi häntä kasvot vakavina ja silmät viiruina. "Oletko varma? Et voi olla tosissasi! Ei se voi olla totta!", hän kysyi ja pudisti päätään. "Minä näin mitä näin. Sillä selvä. Nyt minä unohdan hänet! Unohdan. Lopullisesti. Minä en halua enää kuulla enkä puhua hänestä. En halua puhua hänen kanssaan. En halua nähdä häntä." Ron heittäytyi omalle sängylleen. Hän oli viettänyt kolme päivää makuusalissaan. Harry oli uhkaillut ruokalähetysten loppumisella, mutta ei ollut kuitenkaan raaskinut olla viemättä parhaalle ystävälleen suuhunpantavaa. Ron oli laihtunut ja harmaa. Hän oli maannut ensimmäisen päivän sängyssä. Toinen päivä oli ollut masennuksen päivä. Nyt koitti taistelutahto ja yritys unohtaa. Harry epäili vieläkin, oliko Ron tosiaan nähnyt oikein. Ron kääntyi katsomaan Harrya, joka istui oman sänkynsä laidalla. "Onko hän kysynyt minusta?" Harry pudisti päätään. "Hän varmaan tietää että minä tiedän. Hän on petturi. Naiset pettävät ja jättävät ja valitsevat sellaiset miehet, jotka pettävät ja jättävät heidät. Inhoan naisia!" Ronin kasvoilla oli kireä ja tuskainen ilme. Hän oli oikeasti uskonut että hän saisi onnen ja rakkauden. Onni ja rakkaus kuitenkin olivat kaikonneet hänen luotaan. Ehkä ikuisesti.