Olen ollut eksyksissä, eksyksissä itseni sisällä
Piilossa verhon takana
ja samalla, etsimässä itseäni
tarkasti olen vartioinut vartioitua ovea
Kääntänyt kahvaa, raapinut lukkoa
Minun varjoni on sisällä, huudan
He eivät kuule
Avatkaa, huudan
He kääntävät selän

Eräänä iltana, kun olen jo luovuttanut
Nojaan oveen
Tunnen kuiskauksen korvassani
Minä tässä, sielu
Olet odottanut jo tarpeeksi kauan
Hän luikertaa oven alitse syliini

He hymyilevät minun kasvoillani
Tyttö pärjää, he kuiskaavat
Sielukin heltyi

Minä olen minä
Ja ylpeä siitä juuri tänään

Minun ajatukseni
räpistelevät vasten kattoristikkoa
katson harmaata kattoa
sen halkeamia
sen kulunutta pintaa
Suljen silmäni
Luomien takana
Taivas on kristallia
ja kyyneleet pilviä sen kiiltävällä pinnalla

Hermione asteli epävarmasti Kotikoloon johtavaa tietä pitkin. Hän oli ilmiintynyt Saukonpäähän, koska ei muistanut mitään muuta koko alueesta. Illan viimeiset auringonsäteet osuivat hänen hiuksiinsa ja saivat ne kiiltelemään. Hermione nykäisi varovasti ruskeaa nahkatakkiaan ja pöyhi löysää nutturaansa. Hän puri huulta ja avasi vanhan portin, joka johti sotkuiseen pihaan. Hiekkapolku vei suuren tiilistä tehdyn rakennuksen eteen, joka kumosi kaikki fysiikan lait. Siinä oli lukuisia kerroksia ja näytti siltä kuin se voisi romahtaa milloin tahansa. Hermione hymyili nähdessään talon. Siitä oli kuusi vuotta, kun hän oli viimeksi käynyt tässä talossa. Weasleyt asuivat täällä. Ron Weasley asui täällä. Hermione puri uudestaan huultaan ja koputti tarmokkaasti talon oveen. Punakasvoinen pyöreä nainen avasi sen. Hänen takaansa talon sisältä kuului naurua ja hilpeitä laulunpätkiä. Naisen naama kiilsi ja hän loikkasi Hermionen kaulaan kiinni: "Hermioneko se siinä? Ei olla nähty pitkään aikaan. Tule sisään, tule toki. Roniako sinä?" Hermione nyökkäsi ja käveli Ronin äidin, Mollyn kanssa olohuoneeseen. Laulu ja nauru loppuivat. Kaikki hyppäsivät halaamaan Hermionea ja toistelivat samaa kuin Mollykin: "Onpas siitä aikaa. Pitkästä aikaa. Oletpa sinä kaunistunut. Aika on tehnyt tehtävänsä." Jossain vaiheessa Hermione huomasi Ronin istumassa vanhassa nojatuolissa ja nojaamassa päätä käsiinsä. Hermione katseli Ronia hetken ja sanoi sitten Mollylle, että haluaisi olla Ronin kanssa kahden. Ron nosti katseensa kuullessaan nimensä, mutta laski sen sitten. Ron oli komea. Hänellä oli vanhat oranssit hiukset ja ruskeat silmät, mutta kaikki muu oli muuttunut. Kasvot olivat komistuneet ja vartalo oli kehittynyt aurorin työn ansiosta. Ronilla oli päällään vain musta vanha kaapu, mutta Hermione tiesi että hänellä olisi ollut varaa paljon parempaan. Ron vain oli sellainen. Valitti köyhyydestä, muttei halunnut rikkauksia. Kolmannella Ron luuli Kutka-rottansa kuolleen ja suri sitä, vaikka oli aina muulloin manannut rottaa laiskaksi ja tylsäksi lemmikiksi. Hermione seisahtui Ronin eteen ja Ron nosti taas katseensa. Kaikki muut olivat kadonneet huoneesta. Hermione on tosiaan kaunis, Ron ajatteli ja punastui. "Etkö aio halata minua?" Hermione kysyi ja samassa Ron veti Hermionen syliinsä. Hetken päästä he irrottautuivat ja Hermione istui Ronin viereen toiseen nojatuoliin. Heidän polvensa koskivat toisiaan. Ron risti kätensä rinnalleen ja nojasi taakse päin. Hän oli hetken aikaa muistanut vanhan rakkautensa ja samassa hetkessä hänen mieleensä oli tullut ihminen, jonka takia Hermione ei ollut hänen. Silmät rekisteröivät nopeasti kihlasormuksen. Ron huokaisi. Vai niin, vai niin se sitten loppui, hän ajatteli. "Hauska nähdä!", hän kuitenkin sanoi. "Ron, minä en tullut puhumaan kuulumisista. Minä tulin puhumaan siitä mitä tapahtui seitsemännen lopussa.", Hermione tuijotti Ronia suklaanruskeilla silmillään. Ron sulki silmänsä ja nielaisi. "Minä en halua puhua siitä.", hän kuiskasi ja laski kätensä syliinsä. Hermione tuijotti häntä hetken ja tarttui Ronia kädestä. "Mutta minä haluan.", hän sanoi ja katseli kuinka Ron avasi silmänsä ja tuijotti häntä hetken. Ronin kasvot olivat kuin kipsinaamio, kuin kuva jostain hänelle tuntemattomasta ihmisestä. Yhtäkkiä, kuin tajuten että piti Hermionea kädestä, Ron veti kätensä pois. Hermione laski katseensa. Oli typerä ajatus tulla tänne, hän ajatteli mutta sanoi sitten Ronille: "Se, mitä silloin tapahtui, ei olisi pitänyt tapahtua. Se suudelma ei tarkoittanut mitään. Minä en tuntenut mitään häntä kohtaan. Sinä et kuunnellut minua." Ron nousi ylös ja alkoi kävellä takan ja kaappikellon väliä. "Minä näin mitä näin. Minä näin että sinä suutelit häntä. Minä olin tunnustanut sinulle rakastavani sinua jotain kolme tuntia ennen sitä ja sinä suutelit häntä. Etkö sinä tajua miten se sattui?" Ron tärisi. Hermione katseli tuota hermostunutta miestä ja mietti miten saisi tämän vakuuttuneeksi tunteistaan. "Ron, minä… Minä rakastan sinua." Hiljaisuus. Ron kääntyi Hermionen puoleen ja harppoi hänen eteensä. Hetken Hermione luuli että Ron aikoi vetää hänet syliinsä, mutta Ron nappasikin vain hänen kätensä tiukkaan otteeseen. "Sormus, saamari soikoon! Sormus! Ja muka rakastat!", hän raivosi ja laski Hermionen käden alas. Hermione kosketti vaistomaisesti sormusta kuin se olisi polttanut ja sanoi sitten: "Rakastan. Sinä olet ollut minun vuoteessani useammin kuin kukaan muu mies." Ron katsoi häneen silmät salamoiden. "Ja vielä kehuskelet. Vai niin… Eikö lempi leisku, vai?", hän sähisi hampaittensa välistä. "Tulet selittämään minulle miehistäsi… Mitäs hän sanoisi siihen?", Ron mutisi. Hermionen ilme kiristyi, mutta hän vastasi aivan rauhallisesti: "Hän ei sanoisi mitään, koska hän ei kuulu enää elämääni, eikä ole koskaan kuulunutkaan. Minä rakastan sinua. Yritä nyt ymmärtää!" Ron kääntyi Hermioneen päin ja hymyili tälle ivallista hymyä. "No kukas se onnekas sitten on, joka on päässyt sun sänkyysi? Kuka on antanut sulle noin hienon sormuksen? Kenen kanssa sä olet kihloissa, saakeli soikoon?" Hermione katsoi kenkiään, huokaisi sitten ja katsoi Ronia tiukasti kasvoihin. Nyt oli pakko uskaltaa. "Sun." Sana jäi leijumaan ilmaan. Huoneeseen laskeutui taianomainen hiljaisuus. Ron haukkoi henkeään ja ilmeisesti mietti, mitä tuo kolmikirjaiminen sana tarkoitti ja ennen kaikkea, miten se vaikuttaisi hänen elämäänsä. Sitten hän nousi ja veti Hermionen syliinsä. Hän piti Hermionesta kiinni kuin peläten että tämä lähtisi pois. "En minä mene minnekään. Vastahan minä tulin.", Hermione kuiskasi Ronin korvaan. Ron suuteli Hermionea suulle kovakouraisesti. Hänen poskillaan valui kyyneliä ja ne sekoittuivat Hermionen kyyneliin. Suudelma maistui kaipuulta ja tuskalta sekä suolaisilta kyyneliltä.

                      Ron piti tiukasti Hermionen kädestä kiinni. Tässä hän oli, kihlattunsa, tulevan vaimonsa vieressä ja he olivat kuin ketkä tahansa, kävelivät rantatietä ja suunnittelivat tulevaisuutta. "Sinä muutat minun asuntooni häiden jälkeen, eikö niin?", Hermione kysyi ja pysähtyi. Maisema merelle oli ihmeellinen. Aurinko kultasi jokaisen aallon ja näkymä muistutti aavikkoa. "Tietenkin. Ei kai me vanhempieni luokse jäädä?", Ron naurahti ja veti Hermionen syliinsä.  He suutelivat. Suudelma oli pehmeä ja lempeä, kuin lupaus jostain paremmasta. Ron irrottautui tytöstä ja talutti tämän puistonpenkille. Hermione istui penkille jalat Ronin sylissä ja Ron huokaisi onnesta. "Voi kuinka onnellinen minä olen!", hän sanoi ja katsoi Hermionea. Tytön silmät olivat kiinni, mutta hän hymyili ja nyökkäili: "Niin minäkin. Pelkäsin että minun pitää kiskoa hänet jostain todistamaan, etten minä ole koskaan rakastanut häntä. Onneksi sinä uskoit." Ron nauroi ja vastasi: "Sinä kosit minua, oli pakko uskoa. Kutsutaanko hänet häihin?" Hermione nauroi täyteläistä, hersyvää naurua ja valui Ronin syliin makaamaan. Ron silitti hänen hiuksiaan ja huokaisi. Elämä oli tässä. Onni tulee, ja kun se on paikalla, tietää että on joskus ollut onneton. Ja rakkaus. Rakkaus makasi nyt hänen sylissään silmät kiinni ja huulet vähän raollaan, hiukset levinneinä ja kädet vatsan päällä ristissä. Rakkaus oli viimein hänen.

Ron heräsi. Uni oli ollut niin todellinen. Tyttö oli koskettanut hänen poskeaan ja huulille oli noussut lempeä hymy. Ron nousi vuoteesta ja repi vaatteet päälleen. Hänen oli pakko löytää Harry ennen kuin unen antama rohkeus katoaisi.

                      Harry istui oleskeluhuoneen nojatuolissa kasvoillaan hyvin väsynyt ja tympääntynyt ilme. "Mene ja sano se hänelle, saakeli soikoon. Mitä sinä minulta lupaa kyselet. En minä hänestä pidä, kyllä sinä sen tiedät.", hän sanoi ehkä sadatta kertaa. Ron käveli ympyrää Harryn edessä ja hieroi käsiään hermostuneena. Nyt oli uskallettava. Oli pakko, tai hän jäisi elämänsä loppuun asti miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi kysynyt. Silloin oleskeluhuoneen ovi aukesi. Sisään astui kaksi rohkelikkotyttöä: Susanna Harvey ja Hermione Granger. Tytöt lysähtivät sohvalle vastapäätä Harrya ja moikkasivat pojat. Susanna hymyili ujosti Harrylle. Nyt oli Harryn vuoro tulla vaivautuneeksi. Harry rakasti Ginnyä, mutta se ei vaikuttanut mitenkään ihailijoihin. He piirittivät Harrya silti, kuka kovemmin, kuka ujosti hymyillen. Harry vilkaisi sivusilmällä Ronia. Tämä oli harmaa ja vaikean näköinen. Äsken hänen kasvoillaan loistanut päättäväinen ilme oli vaihtunut lammasmaiseen hymyyn. "Ron, mennään. Meidän pitää tehdä se essee.", Harry sanoi ja veti tahdottoman Ronin perässään.

                      "Jos sä et ole sanonut sille ennen iltaa, mitä sä tunnet, niin mä meen ja sanon.", Harry sihisi hampaittensa välistä. Ron näytti nololta. Samassa tämä kääntyi kannoillaan ja kiisi pitkin käytävää toiseen suuntaan. "Mä sanon sen nyt ja sillä sipuli!", Ron huikkasi olkansa yli kadotessaan kulman taakse. Harry tuijotti hetken tyhjää käytävää ja jatkoi sitten matkaansa kirjastoon.

                      Draco nojasi erään portaikon pylvääseen. Hän tunsi olonsa varmaksi, mutta hieman epäileväksi. Hän oli kuukausia ollut ihastunut erääseen tiettyyn tyttöön. Hän oli yrittänyt kiinnittää tytön huomiota lukuisilla konsteilla, siinä onnistumatta. Tyttö oli rohkelikko, mutta siitä Draco ei enää piitannut. Silloin kun hän oli vasta tajunnut kiinnostuksensa kohteen, hän oli hetken aikaa ollut kauhuissaan. Jos he päätyisivät yhteen, kuinka kauan kaikki pilkkaisivat häntä? Entä tyttö, kestäisikö hän Dracon isän vaatimukset? Malfoin sukuun avioliiton kautta liitetyt vaimot olivat laatuluokkaa. Isä ei pitäisi tytöstä, ainakaan alkuun. Hänen täytyisi jotenkin vakuuttaa isänsä tai karata. Karkaaminen olisi hyvin oletettava keino, koska isä inhosi tyttöä ja tämän sukulaisia yli kaiken. Draco huokaisi. Yleensä häntä jännitti, lähtisikö tyttö ulos hänen kanssaan, pitäisikö tyttö hänestä ja niin edelleen. Nyt hän ei edes liiemmin murehtinut sitä puolta. Hän pelkäsi eniten isänsä reaktiota. Sitä oli syytäkin pelätä.

                      Ron saavutti tytön portaikossa. Tyttö katsoi häntä silmiin ja hymyili. Hymy oli suloinen ja Ron oli melkein halvaantua paikoilleen. "Tuota, minä… ööh… Asia on nyt näin että… Minä… Minä pidän sinusta. Paljon. Ja ajattelin kysyä, että voisitkojoskuslähteävaikkaulos-

taijotain?", Ron änkytti. Tyttö rypisti kulmiaan ja kysyi, mitä Ron oikein mutisi. "Että voisitko lähteä vaikka ulos joskus mun kanssa siis niin?", Ron kysyi. Hän ihmetteli minne oli hukannut älynsä ja puhekykynsä. Varmaan samaan paikkaan mihin rentoutensakin. Tyttö hymyili hänelle ja sanoi että hän myös piti Ronista ja että tietysti hän lähtisi Ronin kanssa ulos. Ronia heikotti. Hän hymyili kuitenkin tytölle. Tyttö vastasi hymyyn ja sitten, aivan yllättäen – tyttö suuteli häntä suulle ja liu´utti kätensä Ronin niskaan. Ron vastasi suudelmaan, ensiksi varovasti, mutta sitten rajusti. Tämä oli hänen unelmiensa täyttymys. Tästä hän oli unelmoinut joka yö. Yhtäkkiä tyttö vetäytyi irti ja hymyili Ronille. "Nähdään!", hän sanoi ja käveli Ronin ohi portaita alas. Ron nojasi portaikon kaiteeseen typerä hymy huulillaan ja vasta hetken kuluttua tajusi lähteä etsimään Harrya kertoakseen tälle, mitä oli tapahtunut.

                      Draco kohtasi tytön ala-aulassa. Suuri sali ja aula olivat tyhjät, joten Dracolla ei ollut pelkoa siitä, että kukaan näkisi mahdollista katastrofia. Tyttö pysähtyi kummissaan, kun Draco kutsui häntä nimeltä. "Haluatko pilkata minua?", hän kysyi tuijottaen Dracoa vihamielisesti. "Ei, ei minulla sellaista asiaa ollut.", Draco sanoi ja inhosi itseään jokaisen sellaisen kerran takia, kun hän oli tytön kuullen haukkunut tämän läheisiä. "Minä – tämä voi tulla hieman yllätyksenä, mutta minä luulen, että olen rakastumassa sinuun.", Draco sanoi. Nyt hänellä oli varma olo. Tytön silmistä paistoi epäluulo, satakertainen epäluulo. "Oletko sairas?", tyttö kysyi ja perääntyi hiukan. "En. Näin terve en ole ollut koskaan elämäni aikana.", Draco sanoi ja hymyili. Tyttö laski katseensa ja nielaisi. "Minä- minä en tiedä mitä sanoisin.", tyttö sanoi ja kohotti taas katseensa. "Älä sano mitään.", Draco kuiskasi. Hän oli astunut nopeasti tytön eteen tämän laskiessa katseensa ja nyt he tuijottivat toisiaan silmiin hyvin lähekkäin. Draco tunsi tytön kiivaan hengityksen poskellaan, kun tyttö käänsi katseensa. Hän ei kestänyt enää katsoa pojan silmiin. Silloin Draco tarttui tytön leukaan ja suuteli tätä hellästi suulle. Tyttö vastusteli ensin, sitten vastasi suudelmaan varovasti ja samassa tempautui irti Dracon otteesta. Hän kääntyi ja sanoi tukahtuneella äänellä: "En voi. Olen pahoillani. En vain voi." Draco seisoi siinä, vain muutaman metrin päässä tytöstä, mutta tunsi kuinka välimatka kasvoi kasvamistaan. Tyttö katsoi Dracoa varovasti. Hänellä oli kyyneliä silmissään. "Minä olen luvannut… En vain voi." Sitten tyttö käveli aulan halki ja nousi portaita ylös kadoten vasemmalle kääntyvälle käytävälle.

                      Ron ei tiennyt missä oli. Hän ei myöskään tiennyt kuinka pääsisi pois sieltä. Hänen silmistään valui kyyneliä, mutta ne hän pyyhki pois vihaisesti. Hän oli ollut typerys. Luullut että tyttö pitäisi hänestä, että tyttö voisi rakastaa häntä. Ei tietenkään hän rakastaisi Ronia. Ron oli tavallinen. Malfoy olisi jotain. Vaarallinen, salaperäinen, kiehtova. Ron puri hampaitaan yhteen, kun muisti taas suudelman. Hän oli mennyt etsimään tyttöä Suuresta salista. Kello oli jo ollut aika paljon ja Ron oli halunnut vielä vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli nähnyt tytön ja Malfoyn aulassa, ja heidän keskustelunsa oli näyttänyt niin yksityiseltä, että hän ei ollut viitsinyt mennä keskeyttämään. Ron oli odottanut portaiden yläpäässä nojaten seinään ja tuijottaen tyttöä. Ron ei ollut kuullut mitään keskustelusta, mutta nähnyt hän kuitenkin oli. Kun Malfoy suuteli tyttöä, Ron suuttui. Mutta kun hän huomasi että tyttö vastasi suudelmaan, Ron kääntyi kannoillaan ja lähti harppomaan jotain käytävää johonkin suuntaan. Hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin sitä, että tyttö oli pettänyt häntä. Vanha kunnon Ron ei ollut mitään verrattuna ihanaan ja seksikkääseen Dracoon. Nyt hän sen tiesi.

                      "Hän suuteli Malfoyta, perkele sentään! Malfoyta!", Ron huusi. Harry katsoi häntä kasvot vakavina ja silmät viiruina. "Oletko varma? Et voi olla tosissasi! Ei se voi olla totta!", hän kysyi ja pudisti päätään. "Minä näin mitä näin. Sillä selvä. Nyt minä unohdan hänet! Unohdan. Lopullisesti. Minä en halua enää kuulla enkä puhua hänestä. En halua puhua hänen kanssaan. En halua nähdä häntä." Ron heittäytyi omalle sängylleen. Hän oli viettänyt kolme päivää makuusalissaan. Harry oli uhkaillut ruokalähetysten loppumisella, mutta ei ollut kuitenkaan raaskinut olla viemättä parhaalle ystävälleen suuhunpantavaa. Ron oli laihtunut ja harmaa. Hän oli maannut ensimmäisen päivän sängyssä. Toinen päivä oli ollut masennuksen päivä. Nyt koitti taistelutahto ja yritys unohtaa. Harry epäili vieläkin, oliko Ron tosiaan nähnyt oikein. Ron kääntyi katsomaan Harrya, joka istui oman sänkynsä laidalla. "Onko hän kysynyt minusta?" Harry pudisti päätään. "Hän varmaan tietää että minä tiedän. Hän on petturi. Naiset pettävät ja jättävät ja valitsevat sellaiset miehet, jotka pettävät ja jättävät heidät. Inhoan naisia!" Ronin kasvoilla oli kireä ja tuskainen ilme. Hän oli oikeasti uskonut että hän saisi onnen ja rakkauden. Onni ja rakkaus kuitenkin olivat kaikonneet hänen luotaan. Ehkä ikuisesti. 

 

Tervetuloa!

Blogissani päästän vapaaksi omat kirjalliset kykyni, eli kirjoittelen tänne runoja, kirjoitelmia, kouluaineita, kirja-arvosteluja jne.

Elän hyvin pitkälti kirjoitetun sanan kautta. Rakastan hyvin kirjoitettuja romaaneja, runoillessani ja kirjoittaessani vaivun virtaavaan olotilaan ja kirjoittaessani tänne vuodatukseen unohdan ajankulun.

Kiitän jo etukäteen kaikkia kommenttien antajia.